Sofiero Dark Lager 4,6%

Jo kolmas ruotsalaisen (aikaisemmat: Creamy Ale, Lager) Sofieron olut arvosteltavana, tällä kertaa tummaa lageria.

Sofiero näyttää lasiin kaadettuna kokikselta; väri on hyvin tumma, ja juomassa on runsas, pitsimäisesti laskeutuva vaahto. Maku on melko täyteläinen, maltainen ja kevyesti ”mämminen”. Täyteläisyydestään huolimatta maku ei ole kovin voimakas, vaan kyseessä on ”helppo” olut. Suussa Sofiero puraisee hyvin, mutta on loppujenlopuksi melko luonteeton, tasapaksu ja harmiton juoma. No, eihän se välttämättä huono asia ole.


Mace testasi tämän juoman yksikseen, ja vaikka ei tummien oluiden suurin ystävä ole, oli juoma kuitenkin positiivisen puolelle kääntyvä kokemus. Aikaisempienkin Sofierojen tapaan ehkä tietynlainen luonteettomuus ja ristiriidattomaksi ylituotettu maku kevyesti kiusasi. Mutta ei tästä silti ole todellisuudessa pahaa sanottavaa. Varsin ok juoma.

Frankfurter Hansegold Premium 4,5%

Esimerkki todellisesta mielikuvamainonnasta. Voiko olla saksalaisempaa nimeä, kuin tällä Siwasta löytyneellä halvanpuoleisella oluella? Voi ehkä, mutta kovasti saksanmaalle se kuitenkin viittaa, siihen nähden, että on valmistettu Ranskassa. Mutta niinhän se on, ettei nykyään mistään päälle päin valmistusmaata arvaa, samaa tavaraa tulee joka tuutista.

Olut sisältää ohran lisäksi vehnää, ”humalauutetta” sekä elintarvikeväriä. Hieman poikkeava sisältö siis. Juomassa on runsas, pitsimäisesti laskeutuva vaahto ja kaunis, kirkas väri. Suorastaan voisi sanoa herkullisen näköiseksi. Suussa seuraa kuitenkin yllätys: Frankfurter ei oikein maistu miltään. Siinä on raikas, jollain lailla ”pehmeä” tai ”liukas” maku, vähän kuin lähdevedessä, mutta suuhun ei juuri jää ennen eikä jälkeen mitään makua. Siis sinänsä hyvin miellyttävää, mutta vaikutelmaksi jäi kuin pullossa olisi ollut vettä. Mace merkitsikin muistiin, että olut on niin luonteeton, että on jo luonteikas. Mistään vehnäoluille tyypillisestä mausta ei löytynyt häivähdystäkään.

Onneksi Lace ei ollut testaamassa tätä kaljaa, koska hän olisi varmaan tuhdimman oluen ystävänä nyrpistellyt Frankfurterin ylipehmeälle maulle. Mace taas tykkäsi, kun litkuista tykkää, ja ottaisi tätä mielellään sauna- tai janojuomaksi. Todelliselle olutharrastajalle tämä on varmaan täydellisen munatonta bulkkiolutta. Ei se haittaa.

Malmgård Dinkel 4,5%

Uusimaalaisen pienpanimon puolen litran pullo suodattamatonta, ohrasta ja spelttivehnästä valmistettua olutta päätyi parivaljakon ostoskoriin seuraavaksi. Pullon takaetiketti kuvailee makua hurmioituneesti, ja mausta voi kuulemma löytää mm. rapeaa pähkinäisyyttä. No juu.

Tarjoilulämpötilaksi mainittiin 10 astetta, niinpä pullo sai taas jonkin aikaa seistä pöydällä. Aikaisemmista seisotteluista ei oltu otettu oppia, vaan tämäkin olut kuohahti sitten avatessa pöydälle…ens kerralla kyllä jo muistetaan.

Dinkelissä on runsas ja pysyvä vaahto, ja tuoksussa erottuu selvästi vehnä. Suodattamattomuudestaan (hieno tämä suomen kieli…) huolimatta juoma näyttää kirkkaalta. Makua kuvailisimme epiteeteillä täyteläinen, paksuhko, ruokaisa. Dinkel antaa jotenkin suuntäyden makua. Juoma on voimakkaasti (Lace: ”reilusti”) humaloitu, ja kevyt kitkeryys jää jälkimakuun. Ei lagerimainen, vaan selvästi kitkerämpi, ei kuitenkaan häiritsevästi. Kitkeryys toi Macelle mieleen Pale Ale –sukuiset oluet, vaikka ei tämä niin kitkerää kyllä ollut. Vehnä ei maussa mielestämme juurikaan erotu, vaikka tuoksussa sitä onkin.

Lace jäi miettimään, minkä ruuan kanssa Dinkel sopisi, ja päätyi lättyihin. Se olikin hyvä, sillä juuri niitä pöydässä olikin.

Dixie New Orleans 4,5%

Ameriikkaan kun päästiin, niin jatketaan siellä. Tai oli tarkoitus kumminkin, kun tämä olut koriin valittiin. Etiketistä kuitenkin kotona tavattiin, että Katrina-hurrikaanin tuhottua Dixien panimon New Orleansissa valmistus on siirtynyt ”EU:hun”, ja jakelusta vastaa englantilaisfirma. No, ei välitetä siit.

Dixie on vaaleankellertävää ja vähäisesti sameaa. Vaahto häviää nopeasti. Suutuntuma on aluksi vetinen, maku Lacen eksaktia määrittelyä käyttääksemme ”jollain lailla erilainen”, ja siinä on havaittavissa kevyttä kitkeryyttä taustalla. Mace kuvitteli tuntevansa vehnäolut-henkistä makua, mutta ohraa juoma vain sisältää. Alkoholi jää ”henkeen” kummittelemaan ja lämmittämään ja mallas maistuu kevyesti jälkimaussa.

Lacen mielestä Dixie on mielenkiintoinen ja hän joisi mielellään uudestaankin. Mace, tuo vanha mutrusuu, puolestaan jäi jälleen (jo perinteisesti) hieman epäileväiseen moodiin; jonkinlainen vetisyys maussa kuitenkin kiusasi. Ei mitään pahaa juomaa kuitenkaan, ja omaa selvästi oman luonteensa.

Brooklyn Lager 5,2%

Aitoa amerikanherkkua löytyi Alkon hyllystä. Etiketissä kerrottiin juoman olevan ”Pre-prohibition beer”, mikä ei auennut kaksikollemme edes nettisanakirjan avulla. Tuskin tarkoittaa ”aikaisemmin kiellettyä olutta”, vaan on joku valmistustekninen termi? Viisaammat tietävät, me arvostelemme siis vain makua.

Brooklynissa on vaatimaton, melko nopeasti tyystin kuoleva vaahto, ja Macen mielestä Indian Pale Ale-tyyppinen haju. Väriltään juoma on tummahko ja punertava, meripihkamainen. Maku puolestaan on kitkerähkö, ja jälkimaku jää pitkäksi aikaa nielurisoihin. Lace yllätti Macen ja itsensä huomatessaan pitävänsä juomasta. Ehkäpä hänen makuaistinsa on jalostunut, tai sitten hävinnyt kokonaan. Mace ei oikein digannut, hänen mielestään Brooklyn on pale ale-tyyppistä jälkikitkerää ainetta, vaikkei olekaan niin katkera kalkki kuin testatut IPAt. Lace taas uskoi löytävänsä mausta jopa jonkinlaista makeutta, mitä Mace ihmetteli suuresti. Mielipiteet menivät siis Brooklyn Lagerin kohdalla selvästi ristiin. Mistään normaalilagerista taikka budweiser-kloonista ei kuitenkaan ole kysymys, se on selvä juttu se.

Pirkka Lager 4,5%

Uusi siniseen purkkiin pakattu Pirkka poikkeaa vanhasta keltaisesta selvästi. Ensinnäkin prosentteja on 0,2 vähemmän, ja toisekseen juoma on valmistettu Suomessa, Olvin tehtailla, kun originaali on hollantilaisvalmiste. Millainen on sitten maku, siitä otti Mace selvää ihan yksikseen, kun miesporukan mökkiviikonlopuksi tarvittiin kokonainen halpa kaljalaatikko.

Ensisiemaisu oli erittäin positiivinen. Välittömästi tuli mieleen muistikuva Saku Kuld –oluesta. Sininen Pirkka ei ole ”suomalaisen” maltainen, vaan maku vivahtaa hedelmään. Alkumaistelun jälkeen Mace alkoi epäillä, että purkissa itse asiassa olikin Sakua. Hän nimittäin muisteli, että Olvi valmistaa Sakua lisenssillä suomenmarkkinoille. Testioluen juonut ystäväkin todisti: ”Vois se olla Sakua”. Mace päätti heti viikonlopusta selvittyään toteuttaa verrokkimaistelun, ja hakea tölkin Saku Kuldia kaupasta.

Mutta toisin kävi. Kaupassa nimittäin kävi ilmi, että Saku valmistetaan yhä Virossa. Mace oli siis muistellut ihan väärin. Sen sijaan toinen virolaismerkki, A. Le Coq tehdään Olvin tehtailla, ja siinä on myös samat prosentit. Laihaksi lohduksi Mace osti siis tölkin sitä, ja toteutti vertailun.

Eivät ne kyllä samaa ole, sen saattoi heti todeta. Molemmissa on samanlainen pistelevän raikas suutuntuma, mutta A. Le Coqissa hitusen maltaan makua nieltäessä ja jälkimaussa. Teoria siis ei pätenyt. Päiviä myöhemmin Mace maisteli yhden Pirkan puolen litran Grafenwalder-tölkin jälkeen (ei se koko pirkka-laatikko suinkaan mennyt siellä mökillä… Lacelle terveisiä=) ), jolloin Pirkassa oli hyvin epämiellyttävä, lauantaimakkaraa muistuttava maku. Oikein ihmetytti, miten oluen maku voi vaihdella niin paljon sen mukaan, mitä on syönyt tai juonut.

Hinta-laatu –suhde on Pirkassa kuitenkin normaalikäyttöön kohdallaan, ja eiköhän tuota tule bulkkijuomana vielä nautittua.

Rachmaninoff Ice 4,5%

” - Kameraden! Smirnoff Ice myy hyvin! Olemme kokontuneet tänne Lidlin pääkonttoriin keksimään nimen omalle limuviinallemme, jonka Jörgen keitteli kasaan eräiden Reininmaan viinitilojen jämäeristä. Ehdotuksia?! Hans!?
- Herr Oberführer! Tarvitsemme jotain omaperäistä ja venäläistä… öööh… Bobrikoff! Bobrikoff Ice!
- NEIN! NEIN! Herättää huonoa verta Suomessa! Horst!?
- Herr Oberführer! Ehdotukseni on… öööh… Sinebrychoff!
- Schweinehund!! Sehän jo on käytössä! Mein Gott! Ernst-Dietrich!?
- Herr Oberführer! Minä keksin, minä keksin! Rachmaninoff!!
- Kukas hän nyt sitten on, zum teufel!?
- Keine ahnung, mutta nimi on hyvä ja omaperäinen! Venäläinen! Laitetaan vielä korkkiin Kremlin kuva, niin tämä myy kuin häkä! Rachmaninoff Ice!
- Ernst-Dietrich! Tuo on innovointia josta pidän! Pääset koko Lidl-konsernin pohjoisten myyntialueiden aluepäälliköksi!"

Ja niin kävi, että tämä harmaa 4,5% ”limuviina” päätyi Lidlin hyllylle omaperäisellä nimellä Rachmaninoff Ice. Ja kävi myös niin, että Mace poimi pullon koriinsa ja toi kotiin arvosteltavaksi. Kaikkiaan seitsemästä hedelmämehusta valmistettuun viiniin (ei siis sisällä esikuvansa Smirnoffin tapaan viinaa) perustuva juoma ei vaahtoa käytännössä lainkaan, mutta Lace vaahtoaa limuviinojen vaaroista senkin edestä. Hän ei ole valmis antamaan juomalle hyviä arvosanoja eettisistä syistä, vaikkei ole vielä edes maistanut. Mace ei ole niin jyrkkä, vaan nuuhkii pullon suusta simamaista tuoksua, ja kaataa molemmille pienen lasillisen. Isoa ei voi kaataa, sillä pullossa on vain 275ml juomaa.

Rachmaninoff on kevyesti lonkkumaisen oloinen, vaikka ei sisällä sen paremmin giniä kuin greippiäkään. Pääasiassa maistuu makeahko sitruunainen ja simamainen maku, mutta eri hedelmiä on mausta melko vaikea poimia, koska niitä tosiaan on joka lähtöön. Mitään erityisen icea (kirpeyttä, terävyyttä) juomassa ei kyllä ollut, mutta kyllä se ihan juotavaa on. Lacekin joutuu tämän vastahakoisesti myöntämään. Melkoisen makean maun vuoksi toista lasillista ei kuitenkaan jäädä kaipaamaan.

Black Rat Dry Apple Cider

Tuntien Lacen maun, Mace oli hankkinut jääkaappiin tölkin kuivaa englantilaista siideriä Lidlistä. Lace tarttui tölkkiin ilahtuneena, sillä muistin kätköissä oli menneiltä ajoilta ihan positiivinen makumuisto Mustasta Rotasta.

Joko Lacella muisti pätkii tai sitten laadukkaat kuivat siiderit ovat kehittäneet hänen makuaistiaan, sillä heti ensimmäisestä kielenkosketuksesta Black Rat maistui Lacen mielestä pahalta. Tai no, pahalta ja pahalta, on tässä paljon kamalampia litkuja juotu, mutta odotuksiin nähden Rotta oli pettymys. Se ei ole mikään teinisiideri, sellaisiin tottunut varmaan sylkäisisi juoman oitis suustaan. Mutta kuivan siiderin ystäväkin joutui pettymään.

Maku on toki kuiva, erittäin kuiva, mutta se on hyvin hiivainen ja hapan. Macen mielestä etikkainen, mutta ei sillä tavalla etikkainen kuin miten Lace kuvaa hyvää siideriä. Vaahto jättää lasiin kauniin pitsikuvion ja juoma näyttää oluelta. Maku on kirpeä, omenasta ei ole tietoakaan. Kirpeä, etikkainen, hapan, hiivainen - näitä sanoja toisteltiin maistelun aikana useamman kerran. Siideri kuivatti jopa Mace-paran hampaatkin, mikä ei ole vanhan loppasuun ja simaviiksen mieleen.

Vaihteeksi kaksikkomme on siis hyvin yksimielinen: ei enää koskaan tätä.

Täytetyt apinanaivot

Tämän blogin kuin myös Lacen ja Macen osaaminen on selvästi enemmän juomisen kuin ruuan valmistamisen puolella. Siitä huolimatta ja lukijoiden vastusteluista välittämättä haluamme tällä kertaa julkistaa kokkailukokemuksemme. Oluen maistelun ohessa valmistui sunnuntain ateria, jota Mace innostui kuvaamaankin, joten tuotakoon siis kuvien lisäksi reseptikin julkisuuteen.

Täytetyt apinanaivot eli täytetyt paprikat juustohatulla. Lassi&Leevi-sarjakuvan ystävät tunnistavat ajatuksen apinanaivoista. Muille todettakoon, että kyse on kaikkien vanhempien klassisesta ongelmasta: miten saada lapsi syömään ei-niin-mieluista ruokaa.

Tällä kertaa paprikoiden täyte muodostui seuraavista ainesosista:
jauhelihaa
sipulia
herkkusieniä
kidneypapuja
juustoraastetta
mausteita

Näitä kaikkia sopiva määrä. Jauheliha ja sipulit pannulla ruskeiksi ja kypsiksi ja muut aineet sekaan. Lacen keittiössä ei mittoja käytetä kuin leipoessa. Eikä aina silloinkaan. Kaikkea hieman "sinnepäin" ja lopputulos on aina yllätys.

Paprikoista leikataan kanta pois. Jotkut leikkaavat kannan niin, että siitä saa täytetylle paprikalla hatun, mutta Lace ei jaksanut moista askartelua. Kannasta saa vielä silputtua paprikaa täytteen sekaan niin halutessaan. Huuhtaistut paprikat kannattaa laittaa uuniin joksikin aikaa ilman täytettä. Näin niistä tulee lopulta sopivan pehmeitä. Uunissa oli asteita 200 ja paprikat esikypsyivät siellä varmaan 10 tai 15 minuuttia.

Lace päätyi tällä kertaa sekoittamaan täytteeseen purkin smetanaa. Lopputulos on silloin ehkä hitusen vetinen, mutta ei pahasti. Eli makukysymys. Täyte ei saa olla liian kuivikastakaan, tällä kertaa maukkautta ja muhevuutta antoi myös sikanauta-jauheliha. Meidän makuumme täytteen pitää siis olla sopiva "mössö", ei perinteisen suomalaisen rutikuivan risoton tyyppinen. Mistä tulikin mieleen, että täytteeseen voi laittaa myös riisiä.

Täyte paprikoihin ja päälle pala vuohenjuustoa ja sen päälle vielä juustoraastetta. Mace oli tuonut kaupasta mozzarella-raastetta, joka olikin oikein maukasta. Paprikat uuniin, edelleenkin se 200 astetta ja parikymmentä minuuttia. Raikas salaatti lisukkeeksi ja se on siinä.