Elokuisen päivällishetken ruokajuomaksi valittiin Saimaan Juomatehtaan "vuosisataisia olutperinteitä vaalien valmistama suomalaisen käsityön taidonnäyte". Mace mietiskeli, että marsalkka taisikin olla suurinpiirtein viimeinen vielä oluenvalmistuksessa ryöstöviljelemätön arvonimi. Olutta voi kutsua myös Macen nimikko-olueksi, tarkoittaahan hänen uljas nimensä muun muassa sauvaa. (Syytä siihen, miksi Mace on juuri Mace, emme ala tässä käsittelemään)
Ja asiaan: Suomessa on totuttu miettimään ruuan seuraksi sopivaa viiniä. Harvemmin tulee mieleen miettiä oluen sopivuutta erilaisten ruokien kyydittäjäksi. Marsalkkaa suositellaan mausteisten ja savuisten liharuokien, riistan ja makkaroiden sekä suklaisten jälkiruokien seuraksi. Lacen rakkaudella loihtima ateria ei ehkä ihan osunut näihin kategorioihin, mutta eipä kaksikkomme muutenkaan ole tunnettu tarkasta hifistelystä.
Juoma vaahtosi lasissa kauniisti ja "jännästi" - sen kuvaileminen on vaikeaa, joten kokeilkaa itse! Tuoksu toi Macen mieleen meren, Lacen mielestä tuoksussa ei ollut mitään erikoista. Maussa oli kitkerähkö ensimaku, mallas maistui vahvasti. Ei kovin pehmeä maku, vaikka kitkeryyskään ei ole päällekäyvää. Ruoka taittoi kitkeryyttä sopivasti, ja olut olikin vallan mainio ruokajuoma. Mitään erityisen erityistä makuelämystä ei koettu, tosin parivaljakko epäili, että joku olutguru taatusti löytää tästä vuosisataisten perinteiden kristallisoiman aromin. Kaltaisillemme olutmaallikoille jäi täysien vatsojen lisäksi avoimeksi kysymykseksi "miksi". Miksi pitäisi juoda juuri tätä olutta, miksi tätä on valmistettu, miten tämä poikkeaa kaltaisistaan niin, että kuluttajan pitäisi ottaa hyllystä koriinsa juuri tätä eikä jotain muuta, selvästi halvempaa tummaa olutta? Pienpanimoilla on aina sama ongelma: miten erottua bulkkivalmistajista, jos juomassa ei ole mitään omaa ja erityistä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.